Month: heinäkuu 2022

Rakhausseinä

Rakhausseinä

Pikkuhilkan sylttytehas lapinmökilä, sukulaisia tällä ja tuolla puolen ajan, ylös ja alaspäin sukupuussa eikä sitä ennää päivitetä, tuo kelpaa niile, jokka täälä käy.

Oon syämmessä jo kauan sitte jakanu mitalit ja prenikat kaikile sukulaisile, selvittäny tilit omasta puolesta, oih oon onnellinen ja vappaa, en tartte kaplakoita enkä ongelmaselvittelyjä, kiitän ja rakastan mä vain.

Moon tutkinu valokuvia, muistoja ja tarinoita ja jokku jokka koen energiaa tai ymmärrystä tuoviksi ja antaviksi oon ottanu matkhaan omhiin mielen maailmoihin.

Kiitän kaikkia kaikesta, enkähän mie ilman nuita kaikkia ja jokhaista ois tämmösenä tässä nyt, höh.

Niin ja mie vastaan itte omista muistoista ja tuntheista ja höpötyksistä ja sukulaiset on yhtä vaphaita ittensä ja omien tuntteitten kans.

Siittä oon kans iki-ilonenko nuot kuvat oli mulla aikasemmin tuohon tyyhliin Hiukkavaarassa työhuohneen seinässä ja isän kans saima porisita niistä niin paljon ja ussein.

En tartte tuota kuvaseinää ennääkö sen verran, että täälä käyessä porisen sen kans ja halutti tänhään esitellä ja sometella se teile, kiitosko ootta.

Muuten en täälä mökilä muuttele enkä parantele mithän vastako, jos joku hajoaa ja jossen itte saa korjattua ja sitte Matti tullee ja auttaa tai korjaa.

Aaah, kuinka oon siunattu höpsykkä hilkkapien tästä mökistä ja kaikesta ja kaikista.

Minun ympärillä on niin mahtavia ihmisiä, kiitos kaikile ja aamen ja pus pus.

  • hilkkapien 24.7.22 klo 16.40 Lapinmökki, Enontekiö, Käsivarrenlappi

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Äähneen puhumisen sietämätön kevheys

Äähneen puhumisen sietämätön kevheys

Joskus mullon joku ajatuksen tai idean aihio, mutten saa kiini siittä, se vain pyörii tuossa suupielen seuvussa ja syö minun elämisen energiaa, henggityski käy raskhaaksi, mutta siihen mullon ittele kelpo konsti, höpisen ittekseni äähneen tai vaikka fb-seinäle melkein mitä sattuu.

Siinä höpisemisessä tullee olo aivanko oikeasti puhusin jollekki. No puhunhan mie.

Ensinäki minusta on niin hienoako ihmiset puhhuu suohraan ajatuksista, joitten takana net itte on.

Ja siittä sitte aattelen, että alitajusesti mie itte tiän siinäkö porisen, että tämä asia ei ihan näin mene, mutta olkhon nyt. Ja samoin luulen käyvän muilekki ihmisile.

Paukuttelen omiani ja jatkan matkaa, son hyä niin, jos siittä saa tasapainosen olo, saa energiaa, josse tuo jotaki eikä vie eikä kuluta.

Mutta näitten muka hienojen ajatusten alla, mullon käsitys, ettemmä met oikeasti tiä, miten maailma makkaa tai miten maailma on.

Ei meile mishään kerrota, siittäki olen varma. Ei kukhan voi kertoa. Elämä ja maailma on ihmistä isompia.

Meile kerrottaan ylösalasin ja nurin perin, huiplanterin kerin ja vaikka muka tietheenä sanottaan. Ja siksi mie ja met ja tet saama vaphaasti pähkäillä ja ihmetellä.

No tämänki tet tiättä, että nuin mie aattelen.

Mutta nyt on jokku yhtäkkiä sanonu, ettei hekkään usko, mitä meile kerrottaan maailman menosta ja ihmetelheet, miksi meitä pelotelhaan aamusta ilthaan ja son vahvistanu mulle oloa, että met tosishaan puhuminen ja tämmönen ilmaseminen ja son vain jotaki energiaa, ei oikeaa eikä väärää.

Ei oikeaa eikä väärää ei ole ja sitä, minkä tiämä alitajusesti tai syvälä sisimmässä meile toeksi, sitä met emmä usseinkkaan hoksaa, ei vaikka toinen sanos ja siittäki on matkaa, että itte alkaa kuulla syänthään ja nähä asiayhteyksiä ja asioitten taka.

Huu, äläpä ajatuskulku karkaa, siis emmä met teeskentele, mutta memmä jaksa tai emmä voi tai emmä uskalla pyssäyttää sitä pelottelun kuuntelua, kouhkasua, voivottelua tai kauhistelua, mitä maailma meile syöttää tai ees sitä, mitä oma mieli pyörittää.

Tuntheet ja ajatukset tarttuu, uskon itte sillain ja sitäkö mie aattelen, niin satuin tänä aamuna lukheen…

Nythän mie sen vasta hoksasin, minun ajatuksen poikanen nyt aamula lähti siittäkö luin YK:n onnellisuus-ideasta!

En tykäny koko hommasta, aattelin, että mitä net sekkaantuu joka asihaan. Perustelu oli, että yritettään fyysistä hyvinvointia hoitaa, pittää hoitaa ihmisten onnellisuuttaki.

Siis taisin vähän suuttua tai järkyttyä ainaki, millä oikeulla yk:t ja hallitukset holhoaa kaikkia ihmisiä ja puoli ihmiskuntaa on pakolaisia ja ulkopuolella järjestäytyneitten yhteiskuntien. Siinä mättää ja pahoin.

Jee, muistinhan mie, höpöttelin itteni asiani äähree. Pittääpä tutkia tuota asiaa.

– hilkkapien 23.7.22 Kävivarren lapissa.

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Kiitos kiitos kiitos!

Kiitos kiitos kiitos!

Rakhaat kaikki timantit, ihanat ihmiset, kiitos ihanista palhautteista ja paljon syänmerkkejä ja onnessaan hymmyilevä naama!

Rehellisestikko ommaa elämistä ja tekemistäkö aattelen, mie elän tilantheessa, jossa saatan mennä sinne tai tänne, lukea, kirjottaa ja rustata jotaki tai sitte olla rustailematta yhthään mithään, ihan sama.

Ja teen ja kirjotan, vaikkei kukhan välittäs eikä tykkäis, se on toellisuus. Ja kuiteski tuntuu ihanaltako teitä kiinostaa ja tykkäättä, kiitos joka ikisestä tykkäämisestä

No sitte hoksaan, etten tartte mithän taidenäyttelyä enkä varsinaista esittämistä tai kirjaa, se itte tekeminen on se ihana homma ja olen aatellu, että jos joku saa iloa minun hömpätyksistä se löytää minun sivuile tai vaikka fb:n timantteihin, ei minun tartte mitenkhään päköttää näitä tai tätä kirjan tekoakhaan. Teen niinko luontuu.

Varsinainen esittäminen tai taidenäyttely on asia itteshään, son oma projekti, jonka otan tai jätän, ihan miten millonki itte katon. Ja tähänki asti ollu ihania taidenäyttelyitä ja esittämisiä, kiitos niistä kaikista kaikile.

Ja sanon näin menemättä enämpää siihen, että elämäinen on ittessään luovuutta ja luovuus ja taitheellisuus on minusta pelkkää asennetta ja katsantokantaa tai kattomistappaa, nähä maailmaa taitheellisesti, elämistä taitheellisesti joka tilantheessa, jookos, käsitättähän tet?

No siis mie katoin vanhaa villasta pääpantaa, jolla oskari ja hertta ussein leikkiny ja jokon tyttären vanha, sillä siis ei ennää tehe mithän, mutta siinon tähtiä, kuottu sillain, että siinon tähtiä tai lumihiutahleitakohan non.

Ja tämä ajatuskulku lähti tuosta villapannasa, että voisin askarrella jonku jutun nuista tähistä, hä, voisinko, no voisin tietenki, mutta miksi, no seku vain, onko järkee, ei ole, no mutta missäs minun touhussa on järkeä, ei missään.

Perusjutut hoijjettaan ja sitte olhanko ellun kanat, son hyä sanonta ja ellun kanoissa mie nyt piehtaroin ja kaihkeroin ja mie tehen tuon villapantajutun kyllä, se lahjotti mulle jotaki niinko elämisen selkeyttä. Tehe vain sieki sitä, mikä huvittaa sinua itteä, tehe vaphaasti, tehe ja tehe, älä yhtään tärkeile tai teeskentele fiksua ja filmaattista, tehe sitä mitä rakastat, mikä tuntuu kivalta ja hyvältä.

Ja minuttiki höpisemistä riittää, josson omaehtosta tekemistä tai olemista, mutta nytton kahvit juotu elämän ja taihteen äärellä ja mentävä meän on, tänhänki on yks tärkeä elämän päivä, toista tätä päivää ei missään pankissa ole ja nyt on heti elettäväkö elämisen kutsu on käyny, elämisen lahja saatu, mars matkaan sillainko meile itte kellekki on mahollista.

Heips ja hallaus, iloikkaa ja hymmyilkää ja tehkää niinko teile ittele hauskinta ja parasta on.

  • hilkkapien, 22.7.22 klo 14:50

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Muistot tuntuu

Muistot tuntuu

Onse kuulkaa tunnekko vettä sattaa kaatamalla ja menin tuone vinthiin lappaan kirjoja.

Ja työnä ja aikana vain tämä hetki.

Ja satheen humina ja sielon meän pikkukoulu-vihkoja ja piirustuksia. Siis muutama vain, mutta sitäki suloisempia muistoja.

Muutenki täälä keskittyy yhtheen asihaan kerrala. Varsinkiko mie en oo mikhän käytännön ihme-emännys, niin jouvvun olheen tarkkana, vaikka että mikä puu paan alle, mikä kiukhaan ja mikä sisäle kamihnaan.

Tai veen hakemiset kaivosta, ettei vesi lopu kesken kaiken ja jouvvun kaatosatheessa pumppaahmaan vettä.

Niin ja kuinka ussein kyynelheet valluu poskile, ylleensä ihmettelystä ja kiitollisuuesta. Oon menny semmosseen maailhmaan, että kiitollisuus on ylleensä itkun sävy.

Äskenki katoin sahanmuha-vintin nurkkapuita ja aattelin, kuinka net karjalais-evakot äitin vanhemmat oistu tänne lapin perukoile ja alko tekheen tätä mökkiä ja mummo sitte touhusi kotimökin valhmiiksi.

Mummo sano aina, rakas kotimökki tästä mökistä.

Mummon mies, minun isoisähän meni miihnaan täälä ja jäi kaikki kesken. Tässä mökissäki vasta vain pystöt, siitton valokuvaki.

Niinko minun äitiläki, sillä oli ideoita ja touhuja käet ja pää ja syän täynä ja yhtäkkiä sen elämä oli ohi.

Äiti ja mummo kuto aina ja teki jos mitä kauhniita kirjo-ompeluksia. Ja siis voi haikeus, äiti ei koskhaan kereny tämmösseen lorvimis-elähmäänkö mitä mieki jo useamman vuen oon onnessani eläny ja kiitelly.

No otamakos nyt kahvit, kiitosko saan höpistä teilekki, fb on niin jeee mulle, niih ja kiitos.

– hilkkapien ja hertta-koira vähän levähtää.

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Puut puhhuu

 Puut puhhuu

Tai ämmi taitaa selittää nyt puujuttuja.

Tai puut kuuntellee. Kartanolla puista tullee isoja ja paksuja, ko net tietää, että mie aina vahtaan ja puhuttelen ja ihhailen niitä.

Samoin minun veli. Matti saattaa yhtäkkiä soittaa ja kysyä jostaki puusta ja sitte met porisema siittä.

Viimeks en meinanu hoksata, mistä puusta se puhhuu ja nytko oon täälä, ihmetyttää, miten en heti älyny, nyt tuntuu, että joka puu on mulla niin tietopaikassa ja selkeästi mielessä.

Yhestä männystä ilmotama aina toisile, mitä sille kuuluu eli kumpi ensin kevhäälä tullee tänne, ilmottaa, miltä vaikuttaa, että miten puut ja varsinki se mänty näyttäs selvinheen talvesta.

Sen männyn tarina on semmonen, ettäkö Santeri ja Valtteri olit pikkusina minun ja isän kans täälä, net huitas sen pikkumännyn poikki. Isä sito kankhaala sen sitte ja son jo korkea mänty eli se toipu mokomasta häverikistä.

Niin jako isä sairastu, Matti kävi kattoon täälä puita ja otti kuvia isälle, että mitä puile kuulu.

Pakkanenhanse varsinki tappaa puita, yhtäkkiä joku koijju mustuu ja kuolee pois.

Muttase, että mökin lähellä puut kasvaa isoiksi ja korkkeiksi, son ihmeellistä.

No puut ja penshaat ja menninkäiset, son taas ilta ja kohta, hyvyöt, sovkot, sömnött, pai pai, nukuma hyvin, että aivoista lähtien kaikki puhistuu ja huuhtoutuu sirkeäksi ja virkeäksi. – hilkkapien, Lapinmökillä 16.7.22

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Kaikile hyvät ja jyvät

Kaikile hyvät ja jyvät

Viha, kosto ja katkeruus
kulki perävilkhaan,
kilkkas nilkhaan,
löi ja pilkkas,
mursi syäntä silkkaa,
puristi päätä,
kiristeli hamphaita,
kunnes yhtäkkiä vain
met näimä heät,
kuuntelima tarkasti
ja aurinko paisto
ja ihan vaivihkaa
synty peri-ihmisyys,
elämää möyhi,
rikhauet pöyhi
ja jako kaikile
hyvät ja jyvät,
siittä kiitokset syvät,
kiitos, kiitos, kiitos.

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Sillonko elämä vaatii

Sillonko elämä vaatii

Tämä tämän vuen alkupuolikas on vaatinu ja koskettanu, no tietenki ennenki jako on näin vanha, mutta kuitenki, tuntunu, että solmuunnun lähtöjen ja kuolemien ja eripurien ja muistisaihrauksien ja muitten vakavien saihrauksien ja asioitten kans.

Yhä uuesti olen ittele toistanu, mie en ole itte sairas eikä mulla ittelä hättää, välilä märsässy ja taas kokenu kiitollisuutta, ko elämäntie mullaki ollu niin rikas.

Ja valo voittanu ja voittaa ja kaikkea mahtavaa, kuten vaikka kesä ja se, että tartun kivoihin tekemissiin, siis höpinöihin.

Pus pus kaverit, kyllä se tästä, vielä on kessää jälelä ja tämä hetki. Eilen puhuima Hilkka Oon kans, kuinka tämä hetki ja se, mitä omasta mielestä arvokasta tehhään minäki hetkenä, son sitä elämänlahjaa, mikä meilä on.

Ja miehän maallaan joka päivä yhen maalauksen ja kirjotan yhen hömpätyksen Älä nujerru -kirjhaani tai siis, jos luontuu.

Eläkkeestäki kiitän, varsinki muistan ilahtua nytko on taas kuun 1. pv, onse ihmeellistä, että noin vain tullu tilille.

Paljon on aihetta kiitokseen, huomaanko vaan aattelen asiaa.

No nyt meni ula-aalloile, piämä huolta ittestä ja rakastavia ja kunnioittavia terfeisiä jokhaiselle.

t. hilkkapien

Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa

Leikissä kaikki on mahollista

Leikissä kaikki on mahollista

Mie leikin tätä minun pikkuelämää ja joka aamu ihmettelen ja kiitänkö heräsin ja kattelen sitte sitä mukkaa sitä kaikkea mielenkiintosta ja jännää, mitä päivä tuo tullessaan.

Minun äiti lähti pois tästä elämästä kesken hänen leikkinsä, kesken osallistuvan ja vauhikkaan elämänsä. Yhtäkkiä yllättäen, ilman yhtäkhään varotusmerkkiä, mutta ehkä on joku elämänsopimus, jonka mukhaan kaikki meni oiken.

Eikä äiti kereny aatella mithän testamentteja, hahhahhaa, en tarkota rahallisesti, mutta meile ommaisille niinko tämmösiä meile vanhoile tyypillisiä muisteluita tai jotaki semmosia sei keriny tehä.

Jäi kyllä net runot ja päiväkirjat, jokka mie sitte luin ja itkin ja luin. Runot julkasin sitte myöhemmin minun omila sivuila: Keskusteluja äitin kans https://www.laronia.com/runo2.html.

Ja sitte met kukin jäimä leikhiin ommaa elämänleikkiä. Ja kuinka ussein kaipailin, että voiko oisin saanu nähä äitin vanhenemista ja saanu vanhenevan naisen mallia.

Itkin sitäkikö mie en saanu äitiä hoitaa, niinko äiti saatto-hoiti oman äitinsä sielä minun lapsuuenkoissa. Äiti lähti itte alle kahen vuen päästä äitinsä lähön jälkheen.

Isä puhu ussein, kuinka äiti lähti seisovilta jaloilta ja hän kitumalla, niinko isä itte sano, mutta sano vielä, älä hilkka suunnittele tulevia, varrautuminen ja huolehtiminen etukätheen on väärin ja turhaa. Joka ilta se kiitti päivästä ja kiitti minua, vaikka etäpesäkheet vuoti ja kivut oli kauheaa.

Isä oli rohkea ja elämänsä kanssa sinut. Sovussa elämänsä ja maailman kans. Isä eli pitkän elämän ja kiitti kaikesta.

Isän sain saattohoitaa hänen koissaan, isällä oli melanooma ja siittä oonki niin kiitollinen, että sain nähä ja seurata, ko ihminen jättää tämän maailman asia kerralhaan eikä noin vain kesken lennon.

Äiti oli elosa, ilosa ja valosa Viipurissa syntyny Karjalan evakko, joka uskalsi ja teki mitä tahto.

Varsinki se, että äiti teki, mitä tahto ja halus, vaikka kuka ois sanonu mitä, se lohutti ja tuntu ihanalta ajattukseltako surun kans yritti selvitä.

Ja kiitos teile, isä ja äiti ihmisenmallista, olitta rohkeita ja rehellisiä elämän kovien asioitten kans.

Minun elämänleikki jatkuu vielä, näköhjään, ja täälä kaukana lapissa tullee kaikkea miehleen ja miehän oon ollu joka kesä täälä, melkein koko elämäni ajan.

Ja nytko oon ihan yksin, tai Hertan kans nytko mullon Hertta, niin kuinka sen yksinolonki koen etuoikeueksi, pää jotenki selviää täälä ja leppään ittessäni, hohhoijjaa, mutta jotaki semmosta.

Äitihän ei juuri mulle syvällisiä(?) keriny sanhoon, mutta kerran se sano, että sie et vaatinu lapsena mittään, ja että hän on nyt oivaltanu, että et osanu vaatiakko sinua ei keritty kuunnella eikä ees ottaan sylliin.

Muistan sen hetken. Se sävväytti heti, mutta aloin lohuttaan äitiä ja sanoin, ettähän tet voinukko oli niin paljon kaikkea ja olitta liian nuoria.

Isän ja varsinki äitin nuoruus oli asia, joitei tarvinu salata, se näky ja tuntu ja siittä puhuttiin vaphaasti.

Mutta että mie pilvenreunalta olin valinnu semmosen lapsuuen, siihen liittyy tämä minun ilo lätistä ja löpistä näitä minun kirjotuksia ja maalauksia ja jos mitä höpötyksiä ja varsinkiko nyt mulla on aikaa.

Oon ollu aina innokas leikkiin, rakastan nukkeja ja nämät kirjotukset on minun leikkiä ja ajatukset selkiää ja hoksailen jotaki yllättävääki välilä, ko kirjotan omia pöpinöitä.

Mutten tarkota rasittaa kethän, siksiki some on hyvä, kuka haluaa seurata ketäki, son vappaaehtosta.

Kiitos, kiitos, kiitos ja heips ja jatkuu huomena, jos elämä suo.

– hilkkapien, Lapin mökissä 18.7.22 klo 13:01


Kirjotan kirjaa #älänujerru
https://www.laronia.com #saajakaa