Ei maailmassa eikä elämässä ole järkeä eikä niisole ongelmiakkaan. On minun elämä ja on maailma ja ongelma on minussa, jos joku ongelma on.
Elämä on kallisarvonen äkkiä ohikiitävä pikkukeikka ikkuisuuesta, niinhän mie nykyhjään oon sanonu ja aatellu.
Luonnon lait, elämän laki ja siis koko maailma on tämmönen, mitä son. Kaunis, hyvä ja oikeuenmukanen, sillainki sanon.
Ei kannattas antaa minkhän eikä kenenkhään selittää elämää ja maailmanmenoa meile eikä ainakhaan uskoa selityksiä. Ymmärtää kyllä kannattas. Itte pittää aatella ja tutkia, vaphaasti ja ihan omalla syämmellä ja päällä.
Tapahtuu toela kaikkea pahhaa, mutta sitä ei voi selittää, että miksi tapahtuu pahoja, koska mikhän kaavat, teoriat eikä mikkään maailman uskonnot tai opit ei auta selittään, miksi on kippeitä ja kurjia asioita.
Elämä on salaperänen ilmiö, jota memmä pelkällä tiedolla tai ajattelemisella voi ratkasta.
Emmäkä met saa elämän kurjuuksiin järkeä. Niissä ei ole järkeä.
Elämä ei ole ratkaistava ongelma, elämä ei ole ongelma ollenkkaan.
Eikä reaali-oikeasti toellinen maailma ole ongelma, vain meän oma ittemme manipulointi on. Ja se manipulointi, mitä maailma meile tekkee, on kans ongelma. Mielen manipulointi vie meiltä ilon ja voimat, emmä pysy omissa voimissamme, emmä jaksa emmäkä voi rakastaa.
Sota ja sotapropaganda on aina ollu mielen manipulointia. Ihmisten miehliin vaikuttamista. Sodissa ja sotien varjolla on sitte tehty paljon muutaki, sota on ussein ollu savuverho järjestelmien kääntteissä.
Viha, ärsyyntyminen ja pelko on merkki siittä, että meitä höntitettään tai höntitämä itte itteä. Pelko on tunne ja tunne vie helposti suorinta tietä kärsimysten helvettiin.
Pelko on tunne ja tuntteet on tärkeitä ja net voi hellästi kohata ja kesyttää, ettei net nujerra meitä.
Mie tiän, mistä puhun, olen peläny kuollakseni, aikusenaki pelotellu itteni melkein hengiltä, hättää kärsiväksi itku-mytty-mäkkyräksi sänkyni laijjalle. Omat ja lähheisten kohtalot, Afganistanin sota jo 1978 sai minut ihan hulluksi, siinä sielu särky ja mieli nujertu hädän ja pelon kans.
Kunnes kasvoin aikuseksi, muutin maailhmaan, jossa mullon mielenrauha tai joku semmonen, tulin toimivaksi ja vastuulliseksi aikuseksi. Ennää minun ei tartte jakkaa oikeaa eikä väärää, ei hyväksyä eikä hylätä, ei uskoa mithän, ellää vain.
Pelko kyllä tullee mulla helposti puseronki sisäle, oikeasthaan joka nurkan päästä ja takkaa, mutta tervehin sitä, kuuntelen hetken ja sanon, kiitos, voit mennä.
Minun pelot ja itteni nujertamiset on sen Tyrannin hommia. Tyranni on se paska ääni minussa, joka pillaa, mitätöi ja pelottellee minua ja tuhoaa minun elämää, jossen piä huolta ittestäni, ole valppaana itteni kans ja luovu Tyrannin seurasta pikimmiten ja tuota pikkaa.
Voimallista, ittetuntosta, ilosta ja rakastavvaa päivää tai semmostako sulle soppii tai sulle on mahollista.
Kaunista ja hauskaa huomenta rakhaat ihmiset, lippu korkeale ja tästä evhäitä päihvään, olkaa vaphaita, tehkää tahtonne ja uskokaa itheenne.
Pölkhääminen ei auta mithään eikä ainakhaan auta niitä, jokka nyt raukoilla rajoilla tai keskityksissä. Pelko saa meät itte voihmaan huonosti, vaikkei toellisuuessa meilä hättää oiskhaan. Pelko on tunne ja sota on peliä pelolla.
Sotiminen on hirveää ihmisten ja kotien ja työn tuhoamista. Siinei pitäs lyötyä lyä eikä sais lyä löylyä lissää, ei sivusta valita puolta, ei ruokkia sottaa asseistamalla tai ees puhumalla pelotteluja tai vihojansa kenenkhän niskhan.
Paita puhthaana, mieli kirkhaana ja luottamalla ja rakastamalla rakennama rauhaa sekä sielä että täälä.
Moon lukenu viime kuukausina kirjoja Suomen presidenteistä, nyt Kirstunvartija menossa eikä mulla ennää näkemystä, että ottasin kantaa pienemppiinkhään yhteiskunnallissiin ongelhmiin, ko mitä vaikka sota on.
Siunaan ja uskon, että kaikki mennee oiken, muttei uutisissa lue sitä oikeaa eikä tottuutta. Eikä historiassakkaan kerrota meile oiken. Jo ammoisista ajoista historian kerronta ollu pimittämistä, hämmentämistä ja vallanpitäjien ja sortajien näkökulmia ja tarinoita.
Siuhnausta, iloa, valoa ja energiaa ja sielunvoimia kaverit, rakastan kaikkea ja ihanaa päivää toivon kaikile, aina on joku konsti tehä omia juttuja, son ihanaa, nyt lähtee tämä söpötys aamulenkile kanssa Herttuli kultamurun, pai pai ja hellä ja luja hallaus rakhaat, jos soppii.
– Hilkka Laronia, joka kiittää, että saa ellää tätä päivää.
Rukkous on kaunis sana, son ollu jotaki hyyää, kohan rukkoilee hyvvää.
Mie aloin aattelheen, etten ennää rukkoile. Mikäpä molen kohtaloa tai maailmankaikheuksia tai jumalia manipuhloihmaan tai ees muistuttelheen.
Jos haluan jotaki, niin haluan. Haluan läpile hyyää ja sitä rattaa, mutta jätänki sen siihen. Piehneen ajatuksen häihvään, että haluan jotaki ja son siinä.
En välitä manifestoijja ennää. Oon pyytäny toisiaki aattelheen vaikka hyyää jonku asian tai ihmisen hyväksi tai puohleen.
Ja oon kyllä pitäny huolen, että ”tapahtukkoon tahtosti”, on loppukaneettina, mutta nyt luovun koko hommasta.
Mutta nyt vain kiitän ja rakastan ja kulen johatuksessa, kyllä elämä kertoo, mihin päin millonki meen.
On jännää menoako ei suunnittele eikä päsmäröi asioita, se tekkee herreiseksi tähän päihvään, tähän ja nyt.
En tiä oikeaa enkä väärää, oon vappaa ja kulen vaan, niinko mettähiiri hangela ja välilä lumikieppiin muksahtaa.
Oomakosmet omien päänsisästen höpinöitten ja mielikuvien uhreja ja orjia? Meile on opetettu, että historia toistas ittehään, ei ei, mie uskon uusiutumisseen ja ihmiskunnan suuhreen syähmeen ja rakhautteen.
Luin peräkkäin monesta Suomen aamunkoin politiikosta, Paasikivestä, Rytivuoresta. Kekkosesta, Mannerheimistä uusimmat kirjat ja nyt ihmettelen, mikä meitä tänä päivänä vaivaa.
En siis sano, etteikö eilistä pitäs nähä ja tutustua siihen, tietää taustaa ja historiaa, kyllä vaan, kyllä kyllä, eikösse tanskalainen opettanu: elämä ymmärrethään jälkheenpäin.
Mutta mielen mataloittaminen ja pään sekottaminen pelotteluilla, ykssilmäsillä toistouutisilla ja mielipitheitten taisteluilla estää meitä pysymästä kunnossa, alama vajota ja voijja huonosti ja son hälytys, hälytysellot soi meän omien voimien perhään, ko meän omat elämisenvoimat ja ilo ja rohkeus katoaa.
Maailman tapahtumienkulun viissaus ja ihmiskunnan syvä muistiviissaus on meissä kaikissa koko ajan ja sen löyämä hyvässä olossa ja nukkuessa, haa, miten sie voit, nyt muksaa iltaa raksut ja pus pus!
Jykevää ja rakhauellista päivää, inspiroitunutta päivää, itteä rakastavvaa päivää, siittähän se lähtee.
Ystävyys on minusta pyhä asia, ei arvostelua eikä arvioimista, se vain on. Pelkkää suurta lempeää hyväksymistä. Son pyhä kohta, ei siinä ole viisastelemista. Se ystävyys on siinä, ko vaikka muistaa jonku. Siinon suhe eikä sitä kritisoijja. Eikä arvioijja eikä säilötä.
Kunnioitama vain sitä pientä hetkeä, ko sie kävit minun mielessä, ko mie näin sinut, ko kuuntelin sinua.
Ei ystävyyttä tarttis määrittellä, ei muotoilla, ei sitä rakenneta eikä pureta. son vain siinä, olkon siinä, missä son.
Sitähän voi aatella huippuhyvin jotaki toista ihmistä, Suhtautua hyvin ja ystävällisesti. Tai huonosti voi kans suhtautua.
No siis ystäviä on maailma täynnä. Suhtautumalla hyvin maailman ihmissiin, kyllä meillon ystäviä runssain mitoin. Kohan suhtautuu hyvin toissiin ihmissiin. Tai siihen nokan eessä kanssaelähjään. Suhtautuu hyvin siihen kanssapakertajjaan. Siihen, joka nukkuu vieressä. Siihen, joka aamulla tullee ensteks vastaan. Kalevan jakaja tai siivooja. Kuka vain on ystävä, jos niin haluama.
Ystävyyttä pitäs muka hoitaa. Ei piä. Mitästä hulluja ja ihan pörröjä hommia. Emmä kyttää, vaaliiko tuo tai vaalimako itte ystävyyksiä, elämä vaan ystävyyessä toisten kanssa.
Ei met mithään ystävävankeja tarvita. Eikä aleta toista vartioihmaan, tekikösse mieliksi. Tehköön ihan omalla vastuulhaan, niinko itte haluaa.
Eikä ees sallaa asetella ehtoja. Ei toivota, ettäkö sois toisenlainen. Tai jonkulainen. Emmä viitti ihmissuhepelejä. Met emmä jaksa manipuloimisia. Emmäkä käy ystävyyskauppaa. Emmäkä met ihmiset juuri muuksi muutu. Olhaan mitä olhaan. Ja toimehen met tulhaan.
Suhtauvvuma aikusesti toissiin. Ensin itheen ja sitte siihen toisheen. Olhan hurmaavan valloittavia ittejä, semmosinako olhan ja rakastama itte.
On iso ilo olla ystävästi, ystävällisin, rakastavin ja ilosin ystävänpäiväterffeisin
Ajatukset näkkyy naamasta ja mitä vanhempi soot sen paremminne näkkyy, nonniinsiis ja herttileijjaa, senkalusoikhoon ja tottaviekhöön, häätyy äkkiä tsekata, mitäse mieki taas päässäni pyöritän.
Olemakos met myyhneet oman onnen. Oman hyvinvoinnin ja ittestä huolehtimisen. Myyhneet vappauen. Kyllä molhan ja halvalla on menny.
Ja usseilla jo ennen syntymää vissiin. Jo silloin keksimä, että häätyy mielistellä. Ja homma eikö jatkuu. Itteltäki vähän sallaa. Näytelhään muka hienoa ja kaunista.
Halvalla myyty oma elämäntarina ja väärällä rahalla. Että muka kelvattas. Että oltas hyväksyttyjä. Että oltas hyviä.
Aivanko sois siittä kiinni, että saisima olla mukana. Suostuma pelkäähmään, ko meitä pelotelhaan. Annama vangita meän omat ajatukset. Alama omienki mielipitteitten vangiksi.
Kaiken maailman höntityksillä häirittemä itteä. Teeskentelemä emmäkä kuuntele emmäkä usko itteä. Kuljema naama peruslukemilla muka fiksuina. Ja oma itte lytyssä ja varjossa. Met kärsimä itte eniten väärästä – jonaki olemistesta. Stressi kasvaa ja pää pannee tuhatta ja sattaa.
Kesytetyt orjat kiertää pakkotahtista kehhää. Kumartellee puoluetoimistolle. Piispainkokkoukselle. Asiantuntijoille. Lääkärille ja opettajalle. Tietäjille ja guruille. Tasa-arvolle ja oikeuenmukasuus-saivarteiljoille. Kyykistellee millon minkäki opin mukhaan. Painautuu vaikka maahan asti jonku ajatuksen kans.
Siis mitähän tapahtus, jos emmä nöyristelis. Emmä pellais mithään peliä. Emmä joustas jonku tekosyyn takia. Emmä suostuis mihinkhään, mitä emmä halua. Emmä välittäs olla suosikkeja. Emmä muodikkaita. Emmä viissaita emmäkä hyväksyttyjä hyviä… Jatkuu
taidelaronia 