Siinä rahtikirjassa on muistot ja son koko ajan meän takataskussa, päässä, maksassa ja jalkojen luissa. Sitä met plaavaama ja plarraama pinnalta ja syvältä ja joka kääntheessä sinne tallenttuu kaikki, hyvät ja huonot, pilkun tarkasti.
Kivat ja kauhniit muistot ilahuttaa, tuo voimia ja rakentaa meän elämää, mutta oikeasti minkähänlaista kammaa met rahtaamakhaan itteltäki sallaa ja kertaama yhä uuesti sitä sammaa koson meän kirjassa niin kätevästi.
No sen kirjan vois kyllä hukatakki enkä tarkota muistisaihrautta, vaan, että poimii parhhaat palat ja käy vähitellen huonot muistot läpi, antaa muistotuntheen tulla pinthaan, tutkii pikkuhiljaa syämmellä ja päällä ja lopuksi, huono muisto kerralhaan heittää kirjan matkassa roskhiin ja unohtaa sinne.
Saa sitä tehä ittele uuen rahtikirjan ja ottaa siihen energisoivat, vappauttavat ja rakastavat, ihanat asiat niinko voimaksi, ja evhääksi, jos sattus, että matala mieli yllättää taiko elämä kovasti heittellee, sillon uusittu versio kannattellee, sillon son tarpheenko hoksaa avata ja harhaasti tavata kannesta kantheen, lukea omasta elämästä hyvvää, kokea uuesti monta onnen jyvvää, iloa vilpitöntä, surua syvvää, nähä, kuinka elämä on hyvvää, kuinka ihanaa elämä on, on kuin onki, elämä on ihanaa.
Mooma loputtomalla matkalla, pitkin avaruuksien laajoja kaaria emmäkä ees kaarnalaivoja, vaan ihan paljhaita ittejä vain eikä met tiijjetä paljon mithän paljon misthään ja voi senkalu senthään siinä kyllä tuntee, että on sitä aika pikkuhilkkanen ja ihmiskunta yks höröstelevä väärtitokka vaivainen ja maailmankaikheuski huljuilee niinko pölyharso tuulessa, ko aattellee.
Suru on muistamista, kaipuuta ja ikävää. Ja sittesse siirtyy sivhuun, haipuu välilä kauemmaksi, ei niin sureta eikä mureta. Muttei se suru häivy. Son niinko naisten käsilaukku, aina matkassa, aina tarpheen, jokhaisella omansalainen ja täynä mitä ihmeellisimpiä tärkeitä asioita. Suru kulkee meän matkassa, täynä tuntheita ja muistoja, joka ihmisellä omansalaisena, semmosenako hän tarttee. Suru ja kyynehleet voitelee sielua elämän rosoisilla kinttupoluilla ja onnellisten kumpupilvien reunoja kirjoessa.
Kukat tahtoo tanssia, vaikkemmie ennää heile kynttilöitä polttele enkä lämpöä toimittele. On pakkasta ja liukhaat pyörätiet, mutta minun parvekheen kukat net vaan tahtoo pittää hauskaa eikä net sitä peittele. Non vieläki komeasti elossa ja voin vain ihmetellä, mikä sinni niitä pittää henggissä.
Yli lokakuun puoliväli eikä kukat taho sanoa, heippa ja nyt menhään, net vaan vettää svenggiä ja mulle nauraa ja ojentaa kaunista kaulaa, etten ennää tietäs, kuinka maltan ens kesänä pittää parvekheen ovet ja ikkunat kiini ja olla niin fiini, etten multapurkkeja enkä vettä sinne kantele.
Mullon semmonen päätös ja fiilis, että silti ja kaikesta huolimatta ja vaikka se kuinka lujile ottaa, mun partsi pärjäilee jatkossa ilman teitä kaunokaiset, jeps ja kiitos ja jatkakaa kukat, niin kauanko jaksatta, mie kyllä jaksan teile runoja rustata, sitte alkaa muut tuulet.
Olikhanse vuosi 2008 komie ja minun elämä löysimä toisemma. Niinä aikoina mie ja elämäni jäimä kahen. Eikä siihen ulkopuolisilla ennää ollu asiaa.
Elämä oli tarjonu kaikemmoista ja yhtäkkiä menin maahan, jossolin yhtä itteni ja elämäni kans. Se kaikemmoinen asettu. Kaikki hyvin.
Harakka lensi, aurinko paisto, tuli pilviä ja vettä sato ja mie henggitin.
Ulkosesti maailma jatku ja myllersi niinko ennenki, mutta mie aloin nähä toisin. Katoin entistäki toisin. Näin, kiitin ja jätin entisiä muistotaakkoja ja annoin mennä. Luovutin ja henggitin. Henggitin.
Kiinostuin siittä, mikä on. Silmät niin sinisenäkö ennenki katoin maailmaa ja näin maailman järjestyksessä. Mikäpä mie olin arvioihmaan. Henggitin yhessä maailman ja elämän kans.
Ehkä minusta tuli kohtalouskovainen, muttei mullole vieläkhään tarkkoja eikä kunnon sanoja asioihin tai siihen, mitä olen tai miten aattelen. Kirjotankohan mie tätä kirjaa just siksi, en tiä.
En usko systeemeihin enkä järjestelhmiin, net tekkee kullostaki tehtäväänsä hyvvää tarkottavien ihmisten toimesta, kuten hallitukset ja eurostoliitot, muttei net mulle turvaa anna eikä minun elämää elä.
Välistä otan kantaa varusteluhankkeissiin, katasrooffeihin, uutissiin ja jos mihin hysterillisyyksiin ja kaikkihaan net kiinostaa minua vain hetkellisesti ja vain niinko ilmiönä.
Minun elämä on korkeamman käessä. En tiä missä käessä, mullei siihenkkään oo sanoja, muttei ylen uutisissa sitä ainakhaan sanota.
En tarkota kethään häiritä höpinöilläni, saa suuttua eikä tartte tykätä eikä minua piä ikinä uskoa, olen taatusti erehtyny paljossa.
En välitä olla viisas enkä tottelevainen kunnon kansalainen, mutte halua provosoitua enkä provosoijja. Jos en jotaki ymmärrä, sanon sen. Jos en jotaki halua, en sitä tee ja samat suon toisilekki ja teilekki.
En oo uhri enkä ees huolestunu maailman tiloista tai omista tai läppien asioista. Kaikki käy hyvin. Kaikki mennee oiken.
Rakastan tehä ja touhuta, innostua ja kiinostua, itkeä ja nauraa, ottaa ossaa suruihin ja iloihin.
Saan ellää sovussa kaiken ja kaikkien kans. Minun ei tartte paljon mithän. En kasvattele itheeni pelkoja enkä uhkakuvia, nei inspiroi, ei anna energiaa, ei kiinosta minua.
Minun ei tartte yrittää tuomita, ei puolustella eikä vastustaa kethän eikä mithän. Ei ees fiiruksia, sovussa niittenki kans. Mutta pelotelkaa ja puhukaa tet tietenki vaphaasti niinko tet haluatta, niinhän mieki tehen.
Sanan- ja mielipitheenvaphaus, näkemisen, kuulemisen ja uskomisen vaphaus, non mulle elämän rakastamista ja rakastaminen vaphautta ellää, tehä, nähä, kokea ja puhua omala äänellä omassa keskeneräsyyessä ja omassa elämänsä toellisuueessa sitä ja mitä se nyt millonki ittekellekki on.
Elämä kiinostaa, elämän tapahtuminen, elämisen tapahtuminen, son mulle rakas ja innostava ilmiö, jota tutkin kaiken aikaa.
Kiitos ja kunnia sulle rakas pieni elämäni läsnäolostasti täälä minun maailmassani. Sie elämäni oot lainaa vain ja siittäki tietosuus kyllä pannee minut rakastaan sinua ja aattelheen, mihin elämänhetkeni vaihan ja mihin en.
Niin ja kyllä, kyllä huolestun, hättäännyn, loukkaannun, säikähän ja kompastun vieläki, mutta konttaan tai juoksen vain hetken kerralhaan ja hetikko hoksaan, nyt menthiin, saan aika äkkiä ittestä kiini ja sanon, rauhotu, armas lotta, valetta tai totta, kaikki hyvin, kyllä se siittä, pärjäihlään.
Jee ja jaa, olikhan se taas tällä kertaa tässä. Kaikki hyvin ja vieläki harakat lentää ja vettä sattaa ja mie kiitän elämäni johdatusta tai jotaki semmosta ja eläköön, mie vieläki henggitän.
Mitässe teän elämän resähtiohjekirja tälle illalle kertoo ja neuvvoo. Minun kirjase joka ilta sannoo, että meeppä sie siittä ja kuo ja neulo vähä aikaa vaikka sitä villatröijjyästi ja vahvista elämänvoimiasti.
Sittesse kohta käskee meät Herttulin kans ovesta ulos iltalenkile, kaupungin raitile, että jaksama nukkua eikä tartte koko yötä kukkua.
Yölä unissa met leppuutama syäntä, putsaama päätä ja huuhoma aivoja. Vaphautama daattaa ja muistitillaa. Unien henkimaailmoissa met näemä toisia, ehheytämä kovalevyjä ja siivoama alitajuntoja.
Hulvatonta, huuhtovvaa, hellänhauskaa illansuuta ja hempeänhyvvää lauantai-iltahuumaa ja sikeänsyvvää, söpönsatumaista ja sammalenpehmeää yötä kaikile ja aamula met virkeänä nousema ylös ja kiitämä hyvästä yöstä ja lähemä kiitään ja nousema vuorile kaikki elämänkysymykset kainalossa rakentahmaan pyhäpäivän rakhautta.
Kaipaa, rakas ihminen, kaipaa rakhaani rauhassa, kaipaa kipeästi, kaipaa, että joku jossaki ois joku sulle, huolehtis sinusta, rakastas sinua jako soot valmis, löyät lähempääkö arvaatkaan – täys elämä koko ajan siinä, paikalla ja tavattavissa, valhmiina ottaan ottajansa, kaksin käsin kaappaamassa.
Rakasta ihanaa tuttua touhuilua ja yhtäkkiä sekunnin osasen osa ja olo putosi, alko itteni höntitys, olin huolestunu. Tyhjästä huolestuminen yllätti, kello nuin paljon eikä tapahtunu se, mitä piti tapahtua. Mielikuvitus lennähti ja vatsappi palhautti olon, turhaa oli sielun singgutus, kaikki ok, saa nauraa, semmosta sielutreeniä. Tää niitä päiviä oli.
taidelaronia 