Maailmat ja meret muuntuu ja kuut ja tähet kaartaa uusile kehile ja meän ajatukset, oottamiset ja asentteet luo meän maailmat, ittekenenki avaruuet ja ikiomat kaikheuet.
Jos mie lakkaan kehittelemästä unelmia, nakkaan pois elämän ja kuoleman aatokset ja ootukset ja otan itteä hellänlujasti käestä ja hymmyilen leveästi, niin miehän nousen lenthoon, maalliset haihtuu ja lennän keveästi, niinko albatrossi, joka vaphaana vain liitää.
Juhannuskukat kukkii ja mettän käet kukkuu ja jos saama hönttästä tätä elämää etheempäin, tullee uusia kuvituksia ja huvituksia ja saama elämänkirjoja plarata, loittuja lukea, taikoja tekeä, plummia kerätä, juhannustansseja valssata ja rokata, sulhot ja morsmaikut pokata ja plokata
Aurinko paistaa, taivas antaa kaistaa, maa horisonttia maistaa, taijjat ittehään toistaa, lummous kiiretta laistaa, saama suven hellyyessä kelliä ja keitellä juustovelliä.
Niin kaunista on kaikki, on vain ilma ja henggitys ja henkien kantehleet.
Meni kuppi nurin. Kupissa oli jo tarpheeksi ja viimisestä johtuen, sanon vain, en luule olevani minkhään mikhän asiantuntija enkä tiä, kuinka ittekästä on jakkaa valokuvia ja jopa omasta elämästä ja ittestä, hahhahhaa, naurattaaki.
Eniten nyt häiritti ilkeily ja toisten kyttääminen, mitä siittä, jos toinen aattelee ja tekkee toisela lailako mie, suotakkoon meile kaikile omat jutut ja omat virhheet ja erhheet ja sortumiset.
Mie näen asioita, jokkon meän eessä ja ympärillä ja jokkei ole kivoja eikä kauhniita ja pielessä ja rumia, on ihan turha meän keskehnään niistä kähistä ja osotella toistemme tekemisiä ja olemisia, josne nyt kutakuinki on Suomen lakien sallimia siis.
Ja on laittomuuksiaki, joistei olla yhtämieltä, niin päättäkhöön niistä oikeuslaitokset.
Ja sanon kyllä, jos on sanomista ja useamppaanki kerthaan ja mielipitheen vaphaus on kans tärkeää meile kaikile.
Mutten ennää joka foorumilla toista enkä jaa ajatuksia ja käsityksiä, joista ymmärrän, että olhan niin eri mieltäkö olla voi, antaa olla minun puolesta.
Ja vieläki suon sulle oikeuen omhaan oikeaasti, anna pallaa ja samat suon ittelekki.
Niin, minun on vaikea sietää holhoamista ja sitäkö, yritethään kääntää minun päätä, siksi en yritä kääntää sinunkhan päätä.
Useasti oon sortunu selittään asianlaitaa, jostoon jotaki mieltä, niin selittäny siksi, että moisin rehellinen ja avvoin ja että toinen tietäs, minkälainen olen ajatuksiltani, mutten ennää usko semmosseenkhaan.
Mie aattelen, että met vaistoama(?) tai tiämä toisista niin paljon enämpikö mitä sanat sannoo, sanat on kovia ja enämpiki erottavatko että yhistäisit meitä.
Ja kuinka monet kyllästyykö oon niin jääräpää, mutta saa minhuun kyllästyä, en vain käsitä, miksi siittä pitäs kenenkhään olla pahalla mielellä, jopa vihanen.
Mä oon, mikä oon enkä käy ees vaihtelusta, hahhahhaaa, nyt en taaskhaan lue tämän alkua, sitä mistä alotin tämän höpinän, kiitosko sain tähän skriihvailla taas.
Ja mihin sie meet ja mitä oot, ota mukhaan ystävyyttä, iloa, rakhautta ja rohkeuutta, menhän kaikki sinne, minne meän on itte kenenki millonki mentävä ja niilä evhäilä, mikkon.
Ja sehän oliki tässä, soriko söpötin mitä sattuu teän pääle ihanat ihmiset, kiitosko ootta ja jos teistä, jotaki sanon, niin mullon sivut täyänä mahtavia, korvaamattomia, sitkeitä sissejä, ei muutako jatkama matkaa ja pus pus.
Ko porisen jonku kans, pitäs aina muistaa, mennä sinne, missä toinen on.
Pyssäyttää omat pään sisäset höpöttelyt ja toisen päähän kuvittelut ja vain kokea ja tuntea toisen ihmisen maailmaa, ittessä, käsivarsissa, ympärillä, ilmassa.
Että mullois syän ja pää, joka tuntee toisen, että näkisin ja kuulisin hyvin ja kunnola, sisäsellä mielellä.
Aivanko mullois tyhjä vihko, ei minun eikä kenenkhän vihko, ko tämän hetken vihko, jonka sivuile kuvittuu toisen ihmisen olemista ja elämistä ja asioita, hiljaa, sievästi, rauhassa ja paljon enämpiko sanoja ja methän vain istuima pirtin jakkaroila.
Selittää, ennoo saanu aikaseksi soittaa, en soita kelheen. Sanoa, sie ajat yhtä reiphaasti ko äiti. Kysyä, onko se taloyhtiö hyä. Aanata etukätheen ja siihräyttää toolia, että toinen saa imuroitua siittä. Kattoa taivasta ja pällistellä sitä.
Suu reuolhaan rakhauksien hokeminen ei auta, jossei rakasta ja jos rakastaa, touvvaa kiini siihen, mitä elämä kyssyy ja suo ja tarjoaa niinko koiran pentu ja sitte nukahtaa yhtäkkiä sato tai paisto.
Laukkoo pitkin teitä ja tanssaa kesäniityilä ja tullee uuistunheena syksylä takasin vai nyhänmie vasta hoksasin, nonyhän mooma täysilä olemassa, tankkaama aurinkoa ja satheitten hellyyttä, lahkheet kulluu ja helmat kastuu ja syän luottaa ja täysilä keinuu ja taihvaakki nauraa meän kans ja taas tunnema elämisen arvon ja sen merkityksen.
Met ihmiset olhan monien maailmojen väkeä, henkiä ja sieluja ja avaruuksien matkaajia, kulema sfääristä toisheen ja jokhaisen sisälä on puhasta kultaa ja rakhautta.
Mooma enkeleitä mökeissä ja valtateilä ja ens yönäki met näemä henkimaailmoissa toisia, kulema niinko poutapilvet taihfaitten halki erihlään ja toistemme läpi, yhessä samalla taihfaala.
Mien usko paljo mithän enkä oo varma misthään, epämäärästä tuntojen, luulemisten, uskomisten, roinien ja aartteitten sekasuutta, jonka takana, ympärillä ja seassa on kaikenlaista ihanaa niinko kukkia pellossa.
Tietäjät ossaa, ja tietää minunki puolesta lahkot ja luokat, mutta sitä mie ootan itteltä, ettäkö näen kukan, älyäsin, että siinon kukka, ainutkertanen kukkanen.
taidelaronia 