Kirja-arviot

PANU, kuvauksia kristinuskon ja pakanuuden lopputaistelusta Suomessa

Juhani Aho, Neljästoista painos, Porvoo Helsinki, WERNEER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, WSOY laakapino Porvoo 1948, 485 sivua

panu

Panu on jotenki halki poikki pinhoon -tyylillä kirjotettu. Jotenki kuivasti ja kylmästi toteamalla asioita ja vaiheita. Juhani Aho kyllä kertoo vaikka papin rouvvan tuntoja ja oloja, mutta kovakourasesti ja raakamaisesti, siis kylmästi.

Koko kirja on kirjotettu luterialaisen näkemisen kautta. Jotenki ihan harmitti se yksoikonen kuvvaus ja pakanallisuueksi leimaaminen läpi kirjan. Puuttu kunnioitus ihmisten vakaumuksia, käsityksiä ja seitoja kohtaan.

No sen Jorman, siis sen Panun, ilmeisesti viimisen varsinaisen panulaisen Panun setän puuhheenvuorot. Jorma vetosi väinämöisseen tiettoon ja lauluihin.

Taas sanon, että tämäki vanha kirja kertoo tästäki päivästä! Jorma moitti Panua ahneeksi ja ettei mettänhengget eikä mikkään suojelijat halua ylenmääräsiä uhraamisia. Ja lopultahan paljastu seki, että Panu itteekkäästi otti ittelheen ja ihan lopuksi hältä kyltä viethiinki kaikki.

Ahneus ja vallanhimo vaivas Panua, ei niinkkään kansaa, net ois haluhneet vaan selvitä aina yhestä talvesta. Panu halus painia papin kans ja pappi oli sokea uskossaan hänki, huonosti kävi kaikile. 

Niin ja kostosta Jorma varotti Panua. Jormalla oli objektiiviset ja hyväntahtoset ideat ja opit, mutta soli jo vanha eikä muutenkkaan ihmisillä ollu kykyä tajuta Jorman puhheitten päälle. Net halus suosia Panua.

Ihanaa oli se, että hyvät voimat ja oikeus toimi useassa kohassa, kuten Karin henkilöllisyys oli niin puhas ja hurmaava, vaikka hänen kohtalonsa kirjassa oli kurja, hyvä eikä paha ei saanu oiken palkkohjaan. 

No tulipa luettua, ko olen luullu, että on joku aukko sivistyksessä, no höpö höpö, minussei taijja sivistystä olla eikä tartte olla, mutta että tuolla kirjalla ois joku tärkeä viesti tai oivallus, mutten tainu löytää sitä. Avuton esitys minun mielestä.

Heips kaikile ja mukavaa saepäivää! t. hilkkapien

_______________________________

Johannes Virolainen PUHEENVUORO

Johannes Virolainen, Helsingissä marraskuussa 1981, KIRJAYHTYMÄ, Länsi-Suomi Oy, Rauma 1981, 96 sivua

virolainen

Virolainen puhhuu, kuinka suomalaiset tuntevat politiikkonsa ja piti sitä hyvänä asiana. Sitte se puhhuu pitkään Paasikivestä ja vertaa 1980-lukua sota-aikoihin ja ihan niinko näinäki päivinä, Virolainen 1980-luvulla pelkää sottaa ja puhhuu aseistariisunnasta ja ihan nykypäivän kuulosesti taloudellisista vaikeuksista.

No sillon oli viljavuoria ja jotaki tietenki toisin, mutta kuinka se uskoo ETYJ:hin ja Kekkosen oppeihin, vaikka tuo esille, ettei se aina ollu oikeassa.

Niin ja se kuningaskunta-ajattelu oli oikeastaan hauskaa. 1919 kuningaskuntahaaveet loppuivat ja tuli tasavalta, mutta Virolaisen mukhaan presidentille enämpi valtaa ko tavalisesti tasavalloissa. Tämä erilaisuus on tainu kaota tänä päivävänä tai siis Halosen aikana.

Se oli minusta hämmästyttävvää, kuinka Paasikivi puhu kansan eripuraisuuesta ja tyytymättömyyestä ennen sotia, mutta niin Virolainenki ja mites on tännään, kansa on eripurasta, vai mitä.

No siis viljavuoret ja maatalous oli sille tärkeitä kysymyksiä ja aika on tosiaan ajanu ohi EUrostoliiton kans, maatalous on toisissa puissa helt och hållet, alusta lophuun.

Aluepolitiikan puolesta Virolainen puhhuu ja tykkää, ettei hartiapankkirakentamista saa estää.

Siis toissaalta on kulunu vuosikymmeniä tuon kirjan kirjottamisesta ja asiat on kuitenki niin saman tapasia ko tämänki päivän uutisissa ja ajankohtaisissa ohjelmissa.

Virolainen vastustaa kyräilyä, kannattaa avoimmuutta ja muistuttaa Santeri Alkion ihmiskeskeisyyestä ja ihmisläheisyyestä eli mie sanon, että välittämistä tarttettas tämänki päivän Suomessa.

Hauska kirja, kannatti lukea ja hämmästellä, kuinka hittaasti itte asiat muuttuu. Samoja ongelmia. Sotavarustelu oli selkeästi se, mitä vastustettiin toisinko tämän hetken Suomessa.

Ihana kirja, jotenki tuli luottamuksellinen ja ilonen mieli! Kiitoss kepuliinit t. hilkkapien

_______________________________________

TULI POLTTI TUOMAAN TALON

Essi valta, Helsingissä 1940, Kustannusosakeyhtiö OTAVA, 169 sivua

tuli poltti

No tämä kirja on niinko surullinen laulu, kertoo nuoren isännän tarinan ja yhtä aikaa maattoman perheen ja heän tyttären tarinaa joskus ennen sotia.

Kerronta aivan erikoista. Yhtäkkiä olhan lopputulemassa ja taas jossaki väliepisodissa, mutta tarina pyssyy selkeänä ja koossa, aivan ihmeen taitavasti kirjotettu.

Minhuun vaikutti eniten se, kuinka net ei sanonu sanoja oikeissa kohissa ja oikeastaan kaikki asiat meni sen takia niin kurjasti. Avoimesti puhumalla ois käyny ihmis- ja talo- ja maakohtaloille paremmin, en tiä. Semmonen olo kuitenki tuli.

Sitte se sen vanhan isännän ylimielisyys ja ahneus tai  semmonen oman edun ajeeraaminen aiheutti niin onnettoman elämän hälle ittelekki.

Oispa sillä Pekalla, nuorella isännällä, ollu vahvempi luonto. Se raukka särky nuorena eikä sitä auttanu rahat eikä se, että koko maatila pyöri sen ympärillä, voi voi.

Kannatti lukea.

Pitäkää ihmiset paita puhtaana ja mieli kirkkaana, älkää laskelmoiko älkääkä luulko mithän, olkaa rohkeita ja pysykää toellisuuessa. Pysy hilkkapien ittekki!

_____________________________________

PUHUVAN RUMMUN MAASSA

M.H.Morril, Hämeenlinna 1954, Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino, 156 sivua

puhuvan rummun maassa

PUHUVAN RUMMUN MAASSA -kirjan arvio ja oma oikeassa olemiseni:

Kiltti, lapsellinen, krisllisellä mustheella kirjotettu kirja kertoo lääkäristä, joka lähti Livingstonen jalanjäljille, Livingstonen innoittamana Afrikkaan lähetystyöhön ja taistelheen poppamiehiä ja taikauskoa vastaan.

Mulle oli vaikea lukea kirjaa, koska sävy oli hyvin kiltti ja yhtä aikaa epäkunnioittava ja alentuva, siis sokea alkuasukkaitten kulttuurille ja elämälle.

Kirjassa ei yhtään älytty, kuinka asioilla on historiansa ja myös alkuasukkaitten tavoissa ja menettelyissä.

Huh ja kuinka koko ajan koin ja näin sitä, miten itte suhtaudun Suomen hallitukseen tai Naton hommiin ja niitten sokkeutteen kansoja kohtaan. Siis samat asentteet ja uhrin osat kirjassa ja minun live-elämässä.

Mä kirjan luin, vaikka soli ehkä lapsille tarkotettu, en tiä. Ja sain nähä omia asentteita ja herkkyyksiäni. Tarpheesseen tuli, uskon niin.

Miksei se, tämä kirjan lääkäri, jättäny opetustaan siihen, ettei tartte pelätä, ei tartte uskoa poppamiehiä, joista ittekki näkkee, ettei niillä neuvvoilla hyvin käy. Sois riittänykko ois sanonu, usko silmiästi ja sillain antanu uutta voimaa alkuasukkaille löytää uusia keinoja ellää ja kukkoistaa.

Heips t. hilkkapien